Saksa on mielenkiintoinen maa. Arkipäivinä miehet ovat töissä ja ylllättävän iso osa perheen naisväestä kotona. Lauantaina pestään autot, tehdään pihatyöt, shoppaillaan, juostaan kilpaa ja grilltaan. Sunnuntaina ei tehdä mitään. Sunnuntaina ei saa tehdä mitään ja sunnuntaina ei voi tehdä mitään. Kaikki on kiinni. Sunnuntaina perheen Isät vievät lapset metsään, puistoon tai leikkikentälle. Vaimot ja Äidit suunnistavat naapuriin luokse kahville. Näin se on, ehkä hieman kärjistäen.

Sama pätee liikenteessä. Autoilijat ovat kohteliaita, mutta jos törttöilet, kuulet sen heti. Ja kovaa. Autoilla ajetaan myös joko kovaa tai hiljaa. Meidän talon edessä ajetaan 30 km/h ja 5 km päässä A66:lla viisari näyttää 180-300 km/h. Sama ääripäisyys on lähikaupassa, verotoimistossa ja jopa toimiston ruokalassa. Mutta yllättävää kyllä – asiat toimivat. Melkein kaikki.

Tästä onkin hyvä jatkaa suunnistuksen puolelle, jossa yllätysyllätys, samanlainen vastakkaisuus on läsnä. Avataanpa tätä hieman. Saksassa on noin 90 miljoonaa asukasta ja maan päälajit ovat jalkapallo ja käsipallo. Suunnistus on marginaalilaji ja vertaisin sitä Suomessa esimerkiksi hevospooloon. Laji on myös jakaantunut tietyille alueillle, lähinnä Baijeriin ja entisen Itäs-Saksan alueille. Täällä Frankfurtissa toimita on vähäistä, mutta ei olematonta. Lajia pyörittävät hiihto- ja suunnistusseurat ja seurojen sisällä toiminta on ihailtavan samanlaista kuin Pohjoismaissa. Kaikki on netissä, toiminta perustuu talkoisiin ja kaikilla on hauskaa. Kuntorasteja ei ole. Kaikki järjestetty toiminta on kilpailutoimintaa. Allekirjoittaneelle tämä on tarkoittanut itsenäisiä kartta- ja maastoharjoituksia Taunus-vuorilla ja tämäkös on aiheuttanut ihmettelyä polun tallaajilla, kun yhtäkkiä pusikosta juoksee aikuinen mies hymyhuulilla ja karttakädessä. Maaston puolella ei ole muita näkynyt.

Maasto on suunnistukselllisesti köyhää. Hyvin vähän kiviä, jyrkänteitä, suppia, teräviä maastonkohtia, ojia jne. Korkeuserot ovat suuria ja metsät ovat täynnä polkuja ja kärryteitä. Kulkukelpoisuus on kuin Jäminkankaalla ja näkyvyys 300 m. Tämä tarkoittaa aika reipasta vauhtia. Muutapa siinäpä se paradoxi tuleekin. Maasto on pääasiassa niin ”tylsää”, että tarkka suunnistus onkin vaikeaa, joten saatat helposti pyyhkäistä kenkälaatikon kokoisen kiven ohi, jonka jälkeen piti pudottaa korkeutta jollekin nenälle, jonka takaa löytyy rastipisteenä oleva joku maavallin alku. Ja jos putoat kartalta...aiai. Tämä maasto vaatii omanlaisen tekniikkansa, joka ei hiodu kuin maastossa.

Vihreääkin on, ja sitä pitääkin kunnioittaa. Ensimmäinen kisa keväällä 2014 oli noin 10 km mäkinen rata maastossa joka jakaantui sekametsään, peltoihin, viinitarhoihin (kyllä, siellä juostaan kuin labyrintissä) ja epämääräiseen vihreään. Radan loppupuolella oli lyhyt rastiväli vihreän läpi jyrkkään ylämäkeen. Rasti löytyi hienosti, mutta noin 6 min ryömimisen jälkeen. Paikallinen orjantappura muodostaa epämääräisen Prinsessa Ruususen piikkipusikon, joka on välillä 4 m korkea ja ainoa tapa edetä on ryömiä sen ali. Pusikko koostuu pitkistä noin 2-4 cm paksuista oksista jotka ovat täynnä noin 1 cm pituisia okia. Seuraavissa kisoissa osasin valita nopeamman kierron.

Kisatoiminta on tottakai muodoltaan pienempää kuin Suomessa. Omaleimaisuutta tuo monet muut asiat. Suomalaisuus on pop. Ensimmäisissä kisoissa allekirjoittanutta yritettiiin lahjoa vaihtamaan paikalliseen seuraan. Toisissa kisoissa juomarastilla oli tarjolla vain valkoviiiniä. Ja vain viiinilasista. Joissakin kisoissa rastimääritteet on kirjoitettu kuvauksellisesti. No, se tietenkin aiheuttaa hieman haasteita, kun jotkut saksankieliset sanat ovat peräisin jostain murteesta. No, rastit kylllä löytyivät.

Ohessa kartta Hessenin pitkän matkan mestaruuskisoista, joista nappasin 6.sijan pääsarjassa. 

Menestystä 25Mannaan koko joukkueelle!

-Antti-